Pelkojen kautta voittoon

Paljon on tapahtunut, kun en ole kirjoitellut. Kuukausi on kulunut nopeasti vauvakuplassa elellen. Sairaalasta oli hyvin vaikea lähteä kotiin. Tuntui, etten osaisi hoitaa lastani. Tuntui, että olisin huono äiti joka ei pystyisi mihinkään. Niin tuli babyblues. Itkeskelin sairaalassa paljon. Koko äitienpäiväkin meni kyynelien seassa. Itkin miehelleni, etten pysty mihinkään, enkä opi hoitamaan vauvaa. Opinpa kuitenkin. Sain tosin siihen paljon tukea ja ohjausta. Fysioterapeutti kävi neuvomassa käsittelyohjeita. Puhuin paljon kätilöiden kanssa ja se auttoi.

Yksi iso tekijä itkuisuuteeni oli se, kun en saanutkaan imettää vaikka niin oli alussa luvattu minulle. Lopulta sain kuulla, etten lääkitykseni takia saisi kauaa imettää. Maitokaan ei lähtenyt lääkkeen takia nousuun. Mun piti siis luopua ajatuksesta imettää. Se oli kova pala minulle. Olin jo suunnitellut kaiken valmiiksi. Ostanut imetysliivejä ja imetystoppeja. Nyt kirjoittaessani palaan niihin tunteisiin uudelleen. Kun läheisyydestä ja kiintymyksestä imetyksen muodossa siirtyy pulloruokintaan. Ei kai se kenellekään ole helppo pala niellä. Tuntui, kuin vauva olisi yhtäkkiä ollut kauempana ja etääntynyt minusta. Se satutti. En saanut enää sitä tunnetta minkä olin jo ehtinyt saada. Mietin toipuisinko siitä koskaan. Onneksi kuitenkin aika auttoi ja nyt asiaa on helpompi jo katsoa ja ymmärtää tämän olleen ainut ja oikea ratkaisu.

Myös kotona on tapahtunut kaikenlaista. Olemme käyneet vaunuttelemassa päivittäin. Vauva on ollut lattialla ja alkanut jo nostaa päätään. Hän hymyilee paljon ja on muuten tosi rauhallinen pakkaus. Vähän hänelle tuli mahavaivoja tavallisista tuttipulloista, mutta kun vaihdoimme koliikkipulloihin niin oireet alkoivat helpottaa. Yöt vauva nukkuu hyvin. Alussa minulla oli tosin univelkaa kolmelta viikolta ennen kuin opin itse vauvan rytmiin. Energiajuomia on kulunut paljon. Niitähän saan nyt juoda hyvillä mielin, kun en imetä. Vauva juo pullosta ja isäkin saa välillä syöttää. Toimimme hyvin tiiminä jossa vuorottelemme "työnjaossa". Kaikki sujuu todellakin paremmin kuin odotin. Terapiani jatkuu kotikäynteinä ja lääkitykseen lisättiin masennuslääke, ettei uupumukseni pahenisi. Tunnen siitä olleen hyötyä. Välillä on siltikin ollut vaikeampia päiviä, mutta niistä oon selvinnyt. Olen päättänyt, että mun elämä muuttui nyt. Kaikki se rankka menneisyys on menneisyyttä. Eikä se enää toistu. Vaikka muhun ei uskota siinä asiassa niin uskon itse itseeni, eikö se ole tärkeintä?