Minusta tuli etä-äiti

En ole kirjoitellut hetkeen, en ole pystynyt. Menin pilaamaan kaiken ja syytän siitä itseäni vieläkin. Mun lapsi vietiin multa. Sitä en anna itselleni anteeksi.

Olimme siis perhekuntoutuksessa, mutta se ei onnistunut. En kyennyt kestämään pahaa oloani ja yksinäisyydentunnetta. Sossut päättivät keskeyttää perhekuntoutuksen ja päättivät myös, että lapseni lähtee minulta isovanhemmilleen.

Tämä on ollut minulle kova isku. Isku vasten kasvoja. Olen joutunut katsomaan peiliin ja sanomaan itselleni rumasti. Olen vihannut itseäni niin paljon. Varsinkin sitä miksen ottanut apua vastaan, siis oikeasti.

Lapseni on ollut pian neljä kuukautta sijoitettuna. Ja minä olen yrittänyt saada elämääni kuntoon. Vaikeaa se on ollut ilman hänen nauruaan ja läsnäoloaan. Kaikki on tuntunut niin tyhjältä ja merkityksettömältä. Pelkään todellakin sitä, että en saa lastani koskaan takaisin. Se ajatus saa minut voimaan huonosti.

Yritän kaikesta huolimatta, vaikka romahdan vähän väliä. En saisi romahtaa enää. Pitäisi olla tasaista, että voisin saada lapsen takaisin. En tiedä vaan onko se koskaan mahdollista, koska sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Oikealla lääkityksellä siitä ehkä saisi tasaista, mutta en jaksa enää uskoa parempaan. Ainakaan tällä hetkellä. Ehkä joskus taas, kun vointi on parempi.

Halusin vaan tulla kertomaan pikaiset kuulumiset. Palaillaan.