Parempi huominen?

Minun voimani uupuivat ja masennus oli alkanut ottaa valtaa, samoin itsetuho mikä oli ennen ollut osana elämääni, mutta oli ollut nyt pitkään poissa. Minua pelotti, tunsin olevani huono äiti, kun jouduin ottamaan apua vastaan. Jouduin mennä neljäksi päiväksi osastolle lepäämään. Se tuntui väärältä ja pelottavaltakin. Munhan piti pärjätö yksin ja olla vahva. Pelkään tästä aiheutuvaa uutta ennakollista lasu ilmoitusta. Pelkään, että he vievät lapsen pois. Vielä torstaina olin kiiluvin tähtisilmin väittänyt sossun tädeille, että mulla menee nyt hyvin. Ja niin menikin, romahdin vaan siitä kotikäynnistä minkä he tulisivat tekemään. Se veti minut ihan pohjalle ja sai ahdistumaan. Millä muullakaan lievitin ahdistusta kuin itsetuholla, sillä tutulla ja turvallisella.

Säikähdin itseäni, kuinka pystyin tehdä näin itselleni. Olin surkea, huono, itsekäs äiti, joka miltein oli unohtanut lapsensa olemassa olon. En ikinä haluaisi vahingoittaa mun pikkusta, mutta nyt neljä päivää levättyäni tajuan tämän itsetuhon vahingoittavan häntä. Päätin eilen, etten enää tahdo tehdä niin. Päätin alkaa taistella itseni pois kierteestä. Se ei tulisi olemaan helppoa, sen tiesin. Mutta mun täytyi yrittää. Mun täytyy taistella kovemmin mun pikkusen takia.

Minua pelottaa kotiutuminen tänään, jos en olekaan valmis kotiin. Silti tiesin, että on pakko lähteä ja yrittää saada tuulta siipiensä alle ja vain toivoa siipien kantavan. Toivoa parempaa huomista.