7+3

Kaikki menee omalla painollaan. Raskaus etenee ja minä vahvistun samalla. Olen saanut paljon taistelutahtoa raskauden edetessä. En tiedä mistä se voima kumpuaa, ehkä siitä tulevasta vastuusta. Vastuuntunnon myötä myös epäilykset kasvavat. Kysymykset "Entä jos musta ei olekaan tähän?" pyörivät mielessä. Uskon silti pohjimmiltani, että minusta on tähän. Aion taistella ja tsempata, niin olen jo nyt tehnyt, mutten aio lopettaa sitä! Haluan näyttää kaikille, että minusta on tähän. Haluan näyttää, että pärjään.

Kerroin vanhemmilleni raskaudesta ja myös sisaruksilleni. Vanhemmat onnittelivat ja äiti sanoi, että oli aavistellut sitä silloin, kun viimeksi nähtiin. Vanhmat halasivat mua ja kyselivät mun mielipidettä asiaan. Äiti alkoi heti tyrkyttämään vauvantavaroita ja vaatteita. Puhuimme paljon aiheesta. Reaktio ei ollutkaan järkyttynyt niin kuin olin ensin ajatellut. Onneksi näin. Olen onnellinen, että vanhemmat hyväksyivät tämän asian. Päätimme, että emme kerro vielä muulle suvulle, koska raskaus on vielä niin alussa. Se on minusta ihan järkevää.

Vointi on ollut vaihteleva. Kuitenkin parempaan päin. Aamupahoinvointi on hieman helpottanut, huimaus on kuitenkin jäänyt. Nälkä on pahentunut entisestään ja se on kyllä rasittavaa. Masennus on väistynyt hieman, mutta tehnyt tilaa ahdistukselle. Onneksi olo on kuitenkin positiivinen ja se saa mut jaksamaan. Olen saanut myös paljon vertaistukea muilta mielenterveyskuntoutujilta, jotka ovat raskaana. Mielestäni se on ollut hyvä asia ja auttanut mua uskomaan itseeni enemmän.

Viikon päästä on ensimäinen käynti neuvolaan. Mua jännittää jo nyt ihan hirveesti! Mutta onneksi on vielä aikaa ja ehtii karistaa enimmät jännitykset matkan varrella. Toki varmasti kaikkia jännittää sinne meneminen, mutta kun itse olen sellainen ylijännittäjä, että ei mitään rajaa. Mutta tosiaan päätän tämän selityksen nyt tähän.

Hyvillä mielin:
Tuleva äiti Emilia