Äitiyden aalloilla

En ole kirjoitellut hetkeen, en ole pystynyt. Menin pilaamaan kaiken ja syytän siitä itseäni vieläkin. Mun lapsi vietiin multa. Sitä en anna itselleni anteeksi. Olimme siis perhekuntoutuksessa, mutta se ei onnistunut. En kyennyt kestämään pahaa oloani ja yksinäisyydentunnetta. Sossut päättivät keskeyttää perhekuntoutuksen ja päättivät myös, että lapseni lähtee minulta isovanhemmilleen. Tämä on ollut minulle kova isku. Isku vasten kasvoja. Olen joutunut katsomaan peiliin ja sanomaan itselleni rumasti. Olen vihannut itseäni niin paljon. Varsinkin sitä miksen ottanut apua vastaan, siis oikeasti. Lapseni on ollut pian neljä kuukautta sijoitettuna. Ja minä olen yrittänyt saada elämääni kuntoon. Vaikeaa se on ollut ilman hänen nauruaan ja läsnäoloaan. Kaikki on tuntunut niin tyhjältä ja merkityksettömältä. Pelkään todellakin sitä, että en saa lastani koskaan takaisin. Se ajatus saa minut voimaan huonosti. Yritän kaikesta huolimatta, vaikka romahdan vähän väliä. En saisi romahtaa enää. Pi

Et enää osaa olla äiti, tuntuu ettet ole enää mitään. Vain pelkkä rikkinäinen eronnut ihminen. Kaikki on raskasta, lapsenhoito ja hengittäminenkin. Mietit itseksesi miten sä jaksat tän kaiken keskellä... Pääsimme (jouduimme) perhekuntoutukseen pienen kanssa. Sekin on itsessäänkin ollut raskasta. Erosta on jo yli kuukausi, silti hajoilen vieläkin. Mä oon yksin nyt vauvan kanssa, neljäkuisen kanssa, miten mä jaksan? Rehellinen vastaus on etten tiedä. En enää tiedä. Yksin on niin vaikea olla. Pikkunen on kehittynyt huimasti. Eilen löytyi omat kädet ja istumaan olisi pakko päästä koko ajan. Pörinä ääni on myös uusi jännittävä juttu. Täällä kuntoutuksessa olemme nyt kolmekuukautta. Mua ahdistaa olla täällä. Mutta pakko tämä oli, kun toinen vaihtoehto oli sijoitus. Halusin tottakai mielummin itse huoletia pienestäni. En osaa kirjoittaa enempää nyt. Ehkä palaan vielä. Siihen asti olen instagramissa nimellä hairioaiti_recovering.

En tiedä mistä aloittaa. Vaikka siitä, että mun pieni tyttö täytti tänään kaksi kuukautta. Enkä ollut kotona juhlistamassa... Menin aamulla päivystykseen, koska en enää uskaltanut jäädä kotiin. Meinasin satuttaa itseäni, meinasin päättää kaiken. Mutta sain tilanteen vielä hallittua. Myöhemmin tänään menin osastolle omasta pyynnöstäni, koska en luottanut enää itseeni. Saan kuulemma olla täällä muutaman päivän. Koen epäonnituneisuutta. Ei mulla saa mennä huonosti. En ollut uskaltanut puhua aiemmin. Häpeän tätä, munhan pitäisi olla onnellinen vaikka pohjimmiltaan toki olenkin. Nyt täällä mua ahdistaa olla niin kaukana mun pikkusesta. En ole pystynyt juurikaan syömään. Mulla on niin ikävä. Muuta mitä on tapahtunut niin tyttö on kastettu viikko sitten. Tyttö on ollut ensi kertaa yökylässä ja on ollut mökkeilemässäkin. Meillä on ollut hyviä hetkiä. Tyttö tykkää olla paljon sylissä ja vihaa sitterissä istumista, samoin kuin vihaa myös kantoliinaakin. Mahallaan hän on kova potkimaan ja noste

Paljon on tapahtunut, kun en ole kirjoitellut. Kuukausi on kulunut nopeasti vauvakuplassa elellen. Sairaalasta oli hyvin vaikea lähteä kotiin. Tuntui, etten osaisi hoitaa lastani. Tuntui, että olisin huono äiti joka ei pystyisi mihinkään. Niin tuli babyblues. Itkeskelin sairaalassa paljon. Koko äitienpäiväkin meni kyynelien seassa. Itkin miehelleni, etten pysty mihinkään, enkä opi hoitamaan vauvaa. Opinpa kuitenkin. Sain tosin siihen paljon tukea ja ohjausta. Fysioterapeutti kävi neuvomassa käsittelyohjeita. Puhuin paljon kätilöiden kanssa ja se auttoi. Yksi iso tekijä itkuisuuteeni oli se, kun en saanutkaan imettää vaikka niin oli alussa luvattu minulle. Lopulta sain kuulla, etten lääkitykseni takia saisi kauaa imettää. Maitokaan ei lähtenyt lääkkeen takia nousuun. Mun piti siis luopua ajatuksesta imettää. Se oli kova pala minulle. Olin jo suunnitellut kaiken valmiiksi. Ostanut imetysliivejä ja imetystoppeja. Nyt kirjoittaessani palaan niihin tunteisiin uudelleen. Kun läheisyydestä

Tänään olisi ollut laskettu päivä, mutta meidän pikkuinen tyttö syntyikin jo 8.5 klo 23:44. Viikkoja kertyi 38+2 ja painoa 2920 g, pituutta 48cm. Synnytys käynnistyi supistuksilla jotka alkoivat jo yön puolella kahden aikoihin ja tihenivät ja kipeytyivät iltapäivää ja iltaa kohti. Lämmin suihku sai supistukset tihenemään ja siitä tiesin, että nyt synnytys on käynnissä. Tulimme noin klo 21 aikoihin sairaalaan. Olin silloin 3cm auki. Halusin kokeilla ammetta, olin sen jo etukäteen päättänyt. Lämmin vesi auttoi kipuihin vähän, mutta lopulta sanoin miehelle, etten kestä kipua enempää. Olin siellä noin 45min ja aukesin 7cm asti. Alunperin mun piti mennä ammeesta tarkkailuhuoneeseen mikä vaihtuikin lennosta suoraan saliin, koska mun supistukset olivat niin säännöllisiä. Meille oli sanottu, että olisimme voineet aluksi mennä vielä kotiinkin, mutta onneksi jäimme. En ehtinyt edes saamaan kivunlievitystä. Ilokaasua kokeilin ilman hyötyä.  Lääkäri oli tulossa antamaan kohdunkaulan puudutetta,

Joo elikkäs mulla on nyt ollu paljon harjotussupistuksia. Luulin jo sunnuntaina synnytyksen alkaneen, kun supistukset tihenivät ja kipeytyivät. Lähdimme käymään synnärillä, mutta selvisi, että nää supistukset olivat latenssivaiheen supistuksia. Käyrillä näkyi supistuksia viiden minuutin välein. Kätilö oli todella mukava ja kertoi mulle paljon uutta synnytyksestä. Teki myös sisätutkimuksen, jossa selvisi, että olin 1cm auki ja pää oli myös kiinnittynyt. Kätilö sanoi, että mun olisi helppo synnyttää, koska olen niin pitkä ja vauva ei olisi niin iso ainakaan tällä hetkellä vielä. Tänään supistukset ovat kestäneet yhteensä 15 tuntia. Ne ovat tulleet aikalailla säännöllisesti kymmenen minuutin välein ja ovat kipeitä. Aamulla otin panadolia ja kokeilin lämmintäsuihkua, mikä hieman auttoi ja sillä selvisi se, ettei synnytys ollut vielä käynnissä. Sillä supistukset eivät säännöllistyneet lämpimästä vedestä. Nyt vain odottelen loppuvatko supistukset vai alkaako synnytys käynnistymään tässä pia